Tuli rätisee takassa. Lapset kodinhoitajan kans leikkipuistossa. Ulkona haisee maakellari, ei hyvä. Päätä taas jomottaa.

Mitähän mä aioinkaan kirjoittaa. Niin.. mies on palannut töihin tosiaan ja samalla alkoivat ongelmat taas mitä se työpaikka aiheuttaa. Se siis on homeessa, pahiten ehkä juurikin se missä hän on siellä kunnossapitomiehenä, sahalla. Huolestuttaa tämäkin nyt sitten taas lisänä. Mies kertoi, että olo on kuin olisi vanhentunut monta kymmentä vuotta siitä mitä oikeasti on. Täyttää ensi kuussa 30. On ihan poikki. Ajatukset ei toimi niin kuin pitäisi. Väsyttää, ei jaksa mitään, kotonakaan (evakkopaikassa) töiden jälkeen. On ihan raatosen väsynyt ja haluaisi vain nukkua. Unohtaa mitä hetki sitten oli tehnyt töissä, päässä pyörii, aivosumussa siis. Paras ratkaisu olisi lähteä koko työpaikasta pois, mutta se olisi erittäin paha taloudellinen katastrofi. Tulisi karenssia jos irtisanoi itse itsensä. Ja päälle se ettei ole ihmisiä jotka ymmärtää sen päälle, että ihan oikeasti on kyse terveydestä ja sen menettämisestä. Maanantaina menee kokeilemaan toiselle alueelle, että miten pystyy siellä olla. Kinkkinen tilanne, erittäin kinkkinen. Itse tajuan kyllä mistä on kyse, koska tunnistan itseni siitä millaista oli olla hometalossa päivät kun voimat hävisi tyystin jne. Perseestä. Ja itsesyytökset päälle kun ei jaksa mitään. Varmasti miehellä myös huoli siitä ettei ole rahaa muutenkaan ni mitäs sitten kun jos on pakko lähteä pois tuolta työpaikasta. Toivottavasti ei tarvi, mutta se voi jäädä ainoaksi vaihtoehdoksi. Miettii jo sitäkin mies että onko pykättävä yritys pystyyn. Tai mistä hullusta löytyy työpaikka joka on Terve isolla teellä. Täällä niitä ei liioin ole ja sitten se kun reagoi hajusteisiin ja kemikaaleihin niin mikä ala on sellainen johon hän voi mennä. Normaalilla ihmisellä ei tällaista ongelmaa ole. Ongelma on myös se ettei lääkärit määrää tällaisesta syystä saikulle. Sisäilmasairaus on tabu jota ei hyväksy yleinen terveydenhuolto ja on vain muutama lääkäri jotka sitä todella ymmärtää, kuten Ville Valtonen Helsingissä. Tavoite ois mennä häneltä hakemaan diagnoosi, mutta ajat menee ensi vuoden puolella ja niitä ei vielä pääse varaamaan. Valitettavasti tuonkin diagnoosin yli hypitään ja suorastaan tallotaan. MCS ei ole Suomessa kelan hyväksymä sairaus tai mikä se laitos onkaan. Ympäristoherkkyydelle on dg, mutta se ei ole sama asia kuin home- ja monikemikaaliyliherkkyys. Ympäristöherkkyyden dg:tä ei kannata saada. Minulla papereissa on hajusteherkkyys, mutta se ei auta mitään. Että tällaisia mietteitä. Ideoita kehiin? Mies oli jo 8vk:n aikana minkä oli pois töistä ensin kesälomalla ja sitten 'palkattomalla' (siskonperhe maksoi palkan), tuntenut olevansa jo lähes terve. Pystyi käymään kaupassakin lähes normaalisti, nyt ei. Eli tuli mahalasku alaspäin ja pahasti. Kökkö.

Gluteenitonta pannaria aamupalalla ja eilisen normaali hamppari jota ei ehkä olisi pitänyt syödä, mutta oli niin nälkä. Kävin eilen kuoroharkoissakin vaikka pää meinas tehdä tenät. On kai tämä elämää, meidän elämää. Pyykkikone hyrrää kolmatta koneellista. Tiskit tiskattu. Lattiaa yritetty siistiä jne. Kotiäidin elämää. Väsyttää.

Voispa vaan rentoutua ja olla. Tulis enemmän kuin tarpeeseen.

Olen pyytänyt apua monesta paikkaa, vasta palvelukseksi saatan, jos pyydetään tehdä joitain palveluksia. Älkää siis ihmetelkö, jos täällä ei aina ole talovaunun rakentamisesta tai meistä yleensäkään joissain jutuissa ollenkaan.

Täällä taas pääkipujen kanssa yritän pärjätä, jospa olo kohenis niin voisin mennä kuoro harkkoihin. Eilen oli illalla myös pää kipeä. Ilmeisesti kemikaalimigreeni. MCS:ää sairastaville nämä on tuttuja juttuja. Saatan saada myös jostain ruoka-aineesta migreenin tyyppisen päänsäryn. Tympeää.

Saatiin viime perjantaina lähetys Wilfalta postiin, vedenkeitin. Päättivät auttaa meitä kun kerroin tarinamme. Kiitos.

Aamupala.

Kävin pelastaan mun filmijärkkärin hometalosta. Toivon todella ettei itse kamera ole mennyt pilalle. Laukku on ja kameran hihna homeessa. Vaatis uuden laukun objektiiveille ja kameralle nyt sitten. Saa nähä milloin on vara ostaa. Harrastusta olisi kyllä kiva tehdä luonnossa jne., mutta.. eipä oo aikaa ja resursseja paljoa.

Gluteeniton kääretorttupohja lasten serkkulaan ku niillä ei toimi uuni. Meni eilis ilta siellä miehen töistä tulon jälkeen. Ja sainpa pääni kipeäksi vaikka oli maski, syödessä vähän vaikea pitää sitä, joten kävi taas näin.

Ruskaa. Eiliseltä, kun olin ulkona lasten kans.

Osaisimpa nukkua päikkärit ni nukkuisin. Vaan ku pää on niin täynnä asioita niin ei tule uni. Pitäs saada pää tyhjäksi. Hyvä ilma ulkona. Mies lähti lasten kaa pikaseen viemään hyllymateriaaleja ja tolppia talovaunulle. Sai halvalla töistä. Voispa jo asua siellä, sitä minä niin toivon. Ei tarttis toisten nurkissa pyöriä. Ai niin, maanantaina viimein kissakin saatiin kiinni hometalolta. On kyllä tiedetty missä se menee, mutta nyt vasta näköhavainto meille tuli. Nyt se sitten on täällä meidän evakkopaikan pihalla. Lapset ihan mielissään ja mekin. Sisälle sitä ei tosin voi päästää samoin kuin koiraan, koska reagoidaan niihin. Onneksi ulkona voi sentään pitää. Liian kova paikka olisi luopua niistä. Henkilö x soitti jopa eilen ja pyysi anteeksi sanojaan mitä oli miehelle minusta sanonut, hyvä niin. 

Maanantaina alkoi taas normaali arki eli mies palasi töihin. Oikeastaan odotin sitä. Mitä kotiäidin tehtäviin esim eilen kuului: aamupalan laittoa, lounaan laittoa, välipalan laittoa, siivousta, pyykkäämistä, tiskausta, mökin lämmitystä, lasten tappeluiden setvimistä, päikkäreille laittoa, lohduttamista, syliä, ryhmä hau:n katsomista, sähköpostien laittoa, pohtimista miten me selvitään tästä kaikesta, kiitollisuutta että ollaan yleensäkin hengissä, kylään menoa, leipomista, koiran kans ulkona oloa ja lasten.. pientä siis.. ihan pientä.. ja sanotaan ettei kotiäidin homma ole raskasta. Useammin kuin kerran sitä on kaivannut aikuista juttu seuraa.. oman tasoista. 

Odotan hierojaa joka on lokakuussa tai oon odottanut sitä jo toukokuusta asti milloin se viimeksi oli. Oon niin tuhannen jumissa koko kropasta. Oikea lonkka on ollut aina ongelma ja issias jutut. Kroppa kiertyy. Kunnon sänky olisi valttia eikä mikään normaali 'vieras'patja. Jenkkisänkyhän me jouduttiin polttamaan kun home sen pilasi ja paaljon paaljon muuta. Taloudellinen katastrofihan tämmöinen tilanne on. Ei tällaista toivo kenellekään, varsinkin kun samalla meni terveys ja oikeus 'normaaliin' elämään. Ei maski päässä kulkeminen herkkua ole. Niistä asioista joista ennen nautit ei enää voi nauttia. Koko elämä on mennyt uusiksi. Vaan minkäpä mahtaa. 

Täällä peiton alla on mukava olla. 

Kiitos niille jotka ovat auttaneet meitä henkisesti, rahallisesti ja fyysisesti. Toivon, että vielä hetken sitä jaksettaisiin edelleen tehdä. Toivon. En vaadi. En ole kiittämätön. Aivot ei vain aina toimi niin kuin pitäisi tässä stressin valtavassa määrässä ja sen takia kun olen niin ylikierroksilla. Tämä on ollut ja on valtava psyykkinen koitos meille.

Kiitos.

Kuvittele millaista elämäsi olisi kun sinulta vietäisiin unelma, koti johon olet pannut koko sydämesi ja menetät sen homeelle. Kuville millaista on kun joudut pakon edessä tuhoamaan lähes koko entisen elämäsi. Vaatteet, sängyt, sohvat, lasten lelut, valokuvat, piirrustukset, ihan kaiken minkä sädesieni + muut homeet ja niiden myrkyt ovat tuhonneet. Kuvittele kun joudut luopua rakkaasta harrastuksestasi, koska home on tuhonnut nuoteista mitä olet kerännyt, laulanut niistä lasten kanssa ja kuorossa, piano pitää tuhota siksi tai antaa eteenpäin sellaiselle joka sitä kestää paremmin kuin me. Ihana piano jolla oli hyvä soittaa ja siinä oli kaunis tumma ääni. En tiedä mikä fagotin kohtalo on, kotelo piti tuhota. Kuvittele, että kaiken tämän päälle olet jo neljännessä evakkopaikassa vuoden sisään, joillain se on enemmänkin. Kuvittele, että ainoaksi vaihtoehdoksi ei enää jää kuin se ettei pitkitä omaa sairautta ja sen etenemistä, rakentaa itse pieni asunto, talovaunu. Kuvittele, että saat jatkuvasti kuulla olevasi itsekäs kun haluaisit aikaa itsellesi ja parisuhteelle. Kuvittele, että mielipide sinusta perustetaan siihen mitä näet eikä siihen että kysyttäisiin miksi toimin niin kuin toimin. Kuvittele miltä tuntuu kun puhutaan selän takana pahaa. Eikö tässä ole jo kuormaa kyllin, eikö? Kuvittele, että koko ajan taustalla on epävarmuus siitä mihin ja keihin voi enää luottaa. Kuvittele, että koko ajan tässä taustalla on vielä se ettei ole tietoa kuin kauan kestää että hometalo keissi on ohi, epävarmuus kaikesta. Eikö se ole kuluttavaa? Onko silloin liikaa kysyä voisinko ommella, voisiko joku hoitaa lapsia, voisiko joku antaa meille pariskuntana mahdollisuuden käydä edes kerran vuodessa 2 yötä kahdestaan jossain? Mutta kun et voi kysyä apua, koska me olemme itse tähän sairauteemme sairastuneet aivan kuin se olisi ollut oma valinta ja itse valinneet rakentaa talovaunu vaikka se oli ja on olosuhteiden pakko. Kuvittele päälle vielä rahahuolet, kun hometalon menojen päälle maksat vielä vuoraa ja kaikki muut menot päälle. Me ollaan vain itsekkäitä, omaan napaan tuijottavia ihmisiä. Onko ihme jos ei ole jo uupunut tai edes lähes? On ihme, että me ollaan vielä hengissä, se on ihme. Mutta loppu minä olen ja mies myöskin vaikkei sitä myönnä. Ei parisuhde ole sitä, että kerran kaksi viikossa harrastetaan seksiä, mutta ei puhuta mistään. En pysty keskustelemaan asioista kun lapset pyörii ympärillä, en pysty keskittymään. Haluaisin puhua, mutta minulla ei ole siihen mahdollisuutta. Iltaisin mies on niin poikki rakentamisen jälkeen ettei kiinnostusta ole kuunnella ja puhua mistään. Kuvittele, ettei kotisi missä olet kasvanut ja kasvattanut ole tajunnut että kyseessä on erityisherkkä lapsi jota ei kasvateta niin kuin normaalia lasta. Itsetuntoni on pohjamudissa. Ja ei se moittimalla parane ja sillä, että minun todetaan olevan äiti joka ei ota vastuuta. Kiinnitetään kyllä huomio lattian roskaisuuteen ja epäjärjestyseen, mutta ei oikeasti tajuta millaisen paineen alla koko ajan elän ja eletään, ei edes uskota että meillä kyllä siivotaan, silloin kun jaksetaan ja silloinkin kun tekisi mieli vain maata mutta mieli sanoo että siivoa ettet saa valituksia. Minä olen hankkinut meille rahallista apua, käynyt sossussa, tulostanut papereita, laittanut viestejä ympäri Suomea ja silti en saa arvostusta, olen välinpitämätön. En ota vastuuta lapsista. En saa edes siirtää kuvia tikuille puhelimesta vaikka joku toinen olisi voinut antaa ruokaa lapsille kun oli keittiössä ja lapset, ei minulla ole oikeutta kuin olla äiti ja palvelija jonka toimia voi jatkuvalla syötöllä arvostella ilman että ottaa selvää mitä ihan oikeasti teen. En saisi myöskään olla vertaistukena muille enkä saada sitä itse, vaikka ainoa mahdollisuuteni yleensä on se että käyn niillä sivuilla silloin kun joku muu katsoo lapsia. Ja kyllä myönnän olevani liikaa välillä koneella tai siis tabletilla. Oikeaa tietokonetta meillä ei ole, koska läppärin on tuhonnut home. Inhoan ihmisiä joilla ei tunnu olevan muuta tekemistä kuin kytätä mitä minä teen ja nostaa niitä ylös, ei osata katsoa peiliin josko sielläkin voisi olla vikaa. Inhoan ihmisiä jotka perustaa mielipiteensä omassa päässään olevaan mielipiteeseen eikä oikeaan tietoon tai siihen, että kysyisi miten asian laita oikeasti on. Inhoan ihmisiä jotka ei kuuntele. Minä perustan mielipiteeni tietoon enkä huhupuheisiin. Valitettavasti yksi erityisherkkyyden piirre on myös se, että tunnen mielialat, toistenkin. Tunnen, sen että minusta ei pidetä sellaisena kuin olen vaan yritetään väkisin muuttaa toisenlaiseksi. Tunnen. Kuormitun helpommin kuin 'normaali' ihminen ihan tavallisista asioista ja kun ei anneta mahdollisuutta olla rauhassa edes tuntia päivässä ilman velvollisuuksia niin oravanpyörä on valmis. Ja tätä on kestänyt jo vuosia ja pahenee entisestään. En edes enää uskalla kysyä apua, koska minuun suhtaudutaan väärin. Ja kun kaikki helpottuisi ihan vaan sillä, että saisin aikaa purkaa asioita hiljaisuudessa ja että me saatas aikaa miehen kans. Ei sekään loputtomiin jaksa sitä että joutuu hoitamaan lapsia jne kun minä oon väsynyt. Sitten saan moitteita siitä kun vaan pakenen, pakenen sitä etten erityisherkkänä tunne saavani oikeutta. Pakenen sitä että ylikuormittuneena olen järjettömän stressaantunut ja en kestä yhtään mitään ääniä ja kosketusta.

Stressi purkautui taas perjantaina heti aamusta sillä että olin lämpöilevä, oksetti, maha löysällä, migreenipäänsärky sekä niveliä särki. Nämä migreenit on tihentyneet. Oksettaa edelleenkin ja maha sekaisin, en ole raskaana(tarkistettu on). Olen aina purkanut stressiä näin ja se ei oo mikään miellyttävä kokemus. Migreeni johtui myös taatusti siitå, että yritin olla 'normaali' anoppilassa ja se oli virhe. Meni 'mömmöt' päähän, maskin olis pitäny pitää päässä. Samalla mieheni joka olisi halunnut mennä tekemään talovaunua ei voinutkaan mennä vaan joutui hoitamaan lapsia. Kukaan muu ei siihen suostunut vaikka olisi ollut mahdollista. Sitten siis saisi vihat päälleni siitä että olin kipeä vaikka en sitä tilannut, tunsin syylliseksi itseni, kuten tavallista ja siitä vihat että henkilö x ei halunnut hoitaa lapsia vaikka olin kipeä. Kuvitteli siis, että olin vain vähän kipeä, sietäisi hävetä. Olisi pitänyt niissä kivuissa jaksaa hoitaa lapsia. Mies lähti sitten lattialankku kuorman kans anoppilaan ja oli ehtinyt lasten päikkäreiden aikana käsitellä ikkunaluukkujen vanerit ettei ne homehdu. Tästä jäi vielä varmaan paljonkin asioita, mutta kaiken tän henkisen ja psyykkisen paineen allako me ja minä ollaan vain turhamaisia, itsekkäitä ja omahyväisiä? Ei ole varaa uupua ja lupaa näyttää että onkin heikko. 'onhan sitä ennenkin jaksettu', ihmiset on erilaisia ja se mikä tuntuu toisesta helpolta ei välttämättä tunnu toisesta, toista ei saisi ikinä vähätellä. Rajansa on kaikella ja se raja alkaa olla liian lähellä meillä.

Eilen valmistui noin puolet talovaunun lattiasta ja sähköt laitettiin suurimmaksi osaksi.

Kävin metsässä kun en osannut muuta kuin itkeä, epäoikeudenmukaisuutta.

Kahvikupin pohjalla kuivunut eilisen kahvi.

Kaikki ikkunat paikoillaan. 

Nyt odotellaan sitten säitä milloin voi maalata uudelleen talovaunun. Kaikkea pientä hommaa tekemättä ja isoja varsinkin, mutta ei varaa ostaa niitä. Lottovoittoa odotellessa, ihmettä odotellessa.. kuluttavaa. 

Kävin metsässä. Selkä paskana. Ulkohomeet osa-aiheuttajana kun kroppa menee täysin jumiin. Grammanen paratabs saa olon oudoksi, koska reagoin lääkeaineisiin herkemmin kuin muut. Oli pakko ottaa kun olo oli niin kipeä. Miehen 52 kokonen pilkkihaalari päällä tarvoin koiran kans. Vesi meni läpi kengistä, varpaat ja sormet jääty. Muutama aste vaan lämmintä. 

Joutsenet tais lähtä muuttomatkalle etelään. Maaruska menossa ja puissakin jo vähän värejä.

Yks tuttu toi viime syksyn hirvenlihoja yhtäkkiä. Kysy, että tarvitaanko? Mielelläni otin vastaan ne. Yks liha tulossa uunissa nyt sitten, saakin hautua kauan että tulee hyvää. Kiitos ruoka-avustuksesta.

Tänään tyttö/naiskuoron harkat. 2 krt jäänyt välistä. Toivottavasti pystyn ajamaan autoa, ei ole takuita.

Talovaunuun ikkunoita paikoilleen jne mölinää elämästä

Saatiin tai siis mies sai eilen laitettua 4 ikkunaa 8:sta paikoilleen. Käytettyjä ikkunoita, ei euroakaan maksaneet. Onko nämä ikkunoita tulevaisuuteen ja parempaan terveellisempään elämään, tervehtymiseen.

Kerkesin ennen sossussa käyntiä käydä kahvilla. Tai siis vedellä ja näillä leipomuksilla. Hyvää. Anoppi anto kolikoita millä käydä.

 Sossu jelppaa vähän, mutta ei se auta siihen ettei meillä ole enää rahaa talovaunun tarvikkeisiin. Käytännössä voi laittaa ikkunat loput ja vklp:na laitetaan sähköt. Siinäpä se.

Muskarissa oli eilen armotonta rumpujen pörinää, kuulo oli kovilla. Lapsilla oli kivaa :)

Yksin evakkomökillä. Rentoutumista? Nöy. Tai jos joku rentoutuu tiskaamalla, tekemällä ruokaa, lämmittämällä mökkiä, pesemällä pyykkiä sekä siivoamalla ni mikäs siinä. Minä en rentoudu. Sauna ehkä vähän rentoutti. Oon laittanut myös asianajajalle viestiä yms. Haluaisin vain maata laakereillani, mutta se ei oo mahdollista, etenkään siksi kun aioin ommella ja siksi lapset meni mummolaan. Ei minun työpanostani arvosteta kun yritän etsiä sekä keksiä keinoja miten päästä tästä oravanpyörästä pois. Siltä ainakin tuntuu. Moitteita.

Ei voi pysähtyä, on pakko mennä. Ei voi antaa omille ajatuksille liikaa valtaa tai muuten seinät kaatuu päälle. Uuvun ja uuvumme. Eikö kukaan voi pysäyttää tätä hetkeksi ja antaa meidän vain olla? Rentoutua, olla ajattelematta mitään rakentamiseen liittyvää, viedä pois edes osa rahahuolista. 

Näillä mennään.

Talovaunun rakennusta ja muita ajatuksia liittyen homepakolaisena oloon

Kutteria katon eristeeksi. Samaa tuli myös lattian eristeeksi.

Alko säät painaa päälle, joten jouduttiin turvautumaan Ekovillaan, toivottavasti ei ollut virhe. Alla on siis katon eristyksessä ensin kutteria vähintään 10cm ja sitten ekovillaa. Järjestys pitää olla juurikin näin jos käyttää muutakin kuin kutteria.

Aluskate ja laudoitus katon päällä. Päälle on laitettu myös pellit. Tuuletusrako on noin 5cm.

Lattiassa on tuulensuojalevyt. Tuommoiseen kuntoon lattian alus ei jäänyt ennen kutterin laittoa. Siivottu siis siistiksi ennen sen laittoa.

Lattia. Päälle tulee ekovillan X5 -ilmansulkupaperi ja sen päälle lattialankut.

Käytiin päiväreissu Oysin foniatrian päiväpolilla, lasten kuulotutkimuksissa. Päätettiin sitten käydä ideaparkissa ja extempore Skidiparkissa. Tytön posket ei tykännyt hyvää siellä olosta, tykkäsivät kyllä lapset olla, mutta sisäilma ei ollut ok. Riskejä siis otettiin. Arnoldsilla käytiin kahvillakin ja totesin etten enää voi edes syödä niitä munkkeja, ne on ollu ihan parhaita. Järjetön kipu tuli hampaisiin ja päähän, sietämätöntä. Sama tulee kun yritän syödä normaalia suklaata. Its pure-kaupasta tarttui mukaan omenarenkaita, mulpereita ja banaanilastuja. Ihan huippu hyviä. Ois pitäny tajuta ostaa enemmän, koska todella harvoin käydään missään. 

Kirsisääsket 'hommissa'.

Lelut saunassa. Hyvä mielikuvitus tytöllä. Suurin osa leluista on lahjoitettu meille. Kiitos.

Niin, mitähän minä ajattelinkaan kirjoittaa. Siitä varmaan kun rahat loppuu ja pitää anoa apua joka suunnalta, että elämä pääsisi jatkumaan edes jotenkin. En jaksaisi pyytää sitä, mutta pakko on ajanut siihen. On loppunut vaihtoehdot. Mies etenkin kokee avun pyytämisen noloksi. Minä taas koen, että jos jotenkin meidän taakkoja voi avun pyytämisellä helpottaa niin pyydän sitä. Yritän olla häpeämättä, mutta kyllä sekin nostaa päätään. Tarvitsisin myös rauhaa, omaa rauhaa, että jaksaisin arkea paremmin. Ylikierroksilla oleminen ei ole kivaa. Sateiset päivät pahentaa oloa, koska ulkohomeet nousee ja olotila laskee, voimat häviää. On karua tuntea itsensä kakkosluokan kansalaiseksi homepakolaisuuden takia ja siksi ettei pärjää niillä tuloilla mitkä on eikä edes omilla voimillaan välillä. Koko entinen elämä lähes hävitetty ja poltettu. Hukassa on myös ulkoinen kiintolevy jossa oli tuhansia meidän kuvia, se voi olla kaatopaikalla, koska sitä ei vaan löydy mistään. Valokuvausta kaipaan myös, mutta filmijärkkäri on hometalossa enkä tiedä voinko ikinä enää kuvata sillä. 

On paljon asioita mitä meiltä puuttuu. Voisin listata, mutta en tiedä onko se viisasta. Joku kumminkin sanoo ettei pidä valittaa. Puuttuu ihan perusasioitakin mitä muilla ihmisillä ainakin suurimmalla osalla on. Talovaunun tarvikkeitakin puuttuu paljon. Lattialankut tarttis muun muassa, mutta ei ole tällä hetkellä rahaa millä ostaa eikä sitä ole tiedossa moneen päivään. Huomenna sossuun, jos ne maksaa meidän laskuja. Alentavaa, mutta pakko. Ei auta muu. Häpeä, sitä tunnen liian monesti ja sitä etten äitinä saisi tuntea niin kuin tunnen saati ole oikeutettu omaan aikaan tai jos sitä pyydän niin olen itsekäs, itsekäs paska. En osaa pysähtyä kunnolla, koska sitä aikaa minulla ei ole ikinä oikein ollut. Kukaan ei ole antanut mahdollisuutta pysähtyä ja antaa itselle oikeasti aikaa, aina on ollut tunne persiissä, että jos olen yksin ja lattia on vaikka sotkussa tms. niin saan moitteet siitä etten ole viitsinyt siivota, olen laiska jne. Hienoa. Ja mies on samalla myös väsynyt kun sekään ei voi pysähtyä.. oravan pyörä jota ei saa pysäytettyä ja kukaan ei pysäytä. On pakko vain jaksaa vaikka tuntuu ettei voimia enää olisi yhtään. On ihme, että me yleensäkään ollaan jaksettu näin pitkälle yleisen ilmapiirin ollessa se, että me ollaan vinksahtaneita. Ei minua huvita kysyä apua ihmisiltä jotka muutenkin hoitaa meidän lapsia. Tuntuu väärältä kysyä sitä. Ja samalla uuvun. 'onhan sitä ennenkin jaksettu' nousee vain mieleen ja en kysy apua, en. Koska koen ettei meidän väsymys ole joidenkin mielestä oikeaa ja se on täysin itse aiheutettua, vaikka totuus ei ole se. Jos olisin saanut valita ja jos oltais tajuttu jo ennen talon ostoa ettei se ole kunnossa vaan homeessa niin ei tilanne olisi tämä. Mutta kaikella on tarkoituksensa, kai. Selvinnee joskus mikä. En toivo kenellekään sitä, että sairastuu homeesta, en kenellekään. Välillä tuntuu ettei toivoa enää ole. Raskasta pyytää apua ja toivoa sitä varsinkin kun sitä ei välttämättä saa. Oma aika ois sitä, että sais vaan olla ja vaikka maata sohvalla. Herkutella niitä ruokia mistä ei tuu oireita. Ommella, en ole kuukausiin ommellut mitään, mieli kyllä tekis, mutta mahdollisuudet on nollassa. Kauniisti hyllyssä nököttää ompelukone. Saumuriin tarvis polkimen, että sillä vois hurruutella. Nopeampaa olis ompelu. Haluaisin piirtää, maalata, ei ole välineitä. Haluaminen kaatuu liian usein siihen ettei ole rahaa. Miestä sentään voi haluta rahatta, onneksi.

Toivoa, toivoa ja toivoa, että joku tulisi ja auttaisi pois meidät tästä painajaisesta. 

Rakkaat lapset.

Perhe.

 Koti on siellä missä sydämet ovat.

Onni.

Entä jos ei ole kotia, taloa, sitä paikkaa missä tuntisi itsensä onnelliseksi?

Talovaunu, siinä on meidän tuleva koti, oma koti. Ei kenenkään muun.

Ei naurata. Hymy on kadonnut, kumpa saisin sen takaisin, aitona. Olen kadottanut elämästä nauttimisen koko sydämellä.

Ajatuksiani aivojen muokkaus menetelmästä (DNRS) eräillä sivuilla jossa olen jäsenenä. Lisänä myös siitä miten minä haluan auttaa ihmisiä jne.

'Itse ajattelen niin, että välttämällä tai edes yrittämällä välttää paikkoja jossa oireilen sekä olemalla luonnossa raikkaassa ilmassa hiljalleen paranen. Jo nyt osa oireista on helpottunut, kun hometalosta lähdöstä on marraskuussa vuosi. Välittömästi talosta lähdön jälkeen osa oireista lähti ja ei ole palanneet. Uskon myös siihen, että puhumalla näistä asioista avoimesti autan muita mahdollisesti sairastumassa olevia pistämään stopin oireiluttaville asioille kuten homeiselle työpaikalle, kodille jne. Autan myös valitsemaan parempia pesuaineita jne eli vähentämään kemikaaleja. Puhuminen on minun keinoni selvitä asioista, ei vaikeneminen.

En uskaltaisi välttämättä lähtä huijaamaan aivoja toimimaan niin, että aikaisemmin vaaralliset myrkyt ei yhtäkkiä sitä olekkaan, vaikka todellisuudessa esim homeiden toksiinit ovat aivan yhtä pahoja kuin ennenkin, ne eivät muutu muuksi. Ajattelen myös niin, että suojaamalla nenää se ehkä hiljalleen alkaa parantua. Sieltähän on suora yhteys aivoihin kun värekarvat on tuhoutuneet. Siksi olo menee sekavaksikin ym. kun altistuu.

Ennemmin siis etsin muita keinoja selvitä elämässä kuin DNRS -menetelmä. Bioresonanssi olisi mielenkiintoista kokeilla, kallista sekin tosin. Omalla elämän asenteella olen mielestäni aika paljon voinut vaikuttaa asioihin. Olen ollut masentunut, joten tiedän kyllä mitä on kun voimat lähtee niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Minulla alkaa myös psykoterapia johon en mene siksi, koska minulla on home- ja monikemikaaliyliherkkyys vaan ihan muista syistä, toki olisi hyvä jos muutoksia tulisi myös tähän sairauteen siinä ohella.

Tais olla aika sekavaa tekstiä :D tsemppiä kaikille tämän sairauden kanssa taisteleville joka ikiseen päivään. Me rakennetaan talovaunua parhaillaan, koska muuta asuntoa ei ole löytynyt joka sopisi meille .. neljäs evakkopaikka menossa. Tämä nykyinen evakkomökki vaikuttaa hyvältä, onneksi.

Lisään vielä, että elämme tai yritämme elää elämää suht normaalisti. Ei meillä ikinä oo ollu pahemmin kyläpaikkoja jne. missä käydä joten muutos ei ole ollut suuri. Tykätään elää omassa rauhassa. Kaupassa käyn ja käydään. Käytän maskia kaikkialla missä tiedän saavani oireita ja en häpeä. En suostu häpeämään tätä sairautta, vaikka monen mielestä pitäisi hävetä ja olla myös hiljaa koko asiasta. Minä ainakaan en lisää oireitani puhumalla niistä vaan oloni on helpompi kun saan kertoa.. näinkin minulle on sanottu, että lisään oireitani puhumalla niistä. Kuuluu jotenkin suomalaiseen 'perintöön' pitää ongelmat ominaan ja siten kasvattaa niitä suuremmiksi. Itse yritän taistella tuota ajattelutapaa vastaan.'

'Olen yksi mm. Kuusamon sisäilmaongelmat kuntoon ryhmän ylläpitäjistä. Koen asiakseni auttaa ja avata asioita miten ne pitäisi tehdä ja hoitaa. Täällä ei ole ainoatakaan tervettä päiväkotia ja koulua. Olenkin ajatellut, että opetan lapseni kotona, jos muutoksia ei ala tulla eli uutta koulua. Vakavasti sairastuneita lapsia on jo tarpeeksi samoin opettajia, heidän oireitaan ei vain oteta vakavasti ja pistetään 'korvien välisiksi' kaikki. On sanotaanko jopa raivostuttavaa, että minä ja eräs toinen äiti joudutaan kertomaan toistamiseen siitä ettei sädesientä voi korjata desinfioimalla koska se käyttää ravinnokseen sitä ja että VOC tutkimukset ei ole riittäviä kun oireilevia on.. niistä ei yleensä selviä homeet jne. Täällä tehdään kaikki päin honkia näissä asioissa.. perse edellä puuhun. Toki töitä annetaan samoille korjausfirmoille koko ajan jotka korjaa pahimmillaan omia mokiaan :D 'hankaliksi akoiksi' ollaan jo ittemme nimetty ;) oikeita maanvaivoja, kun jaksetaan tuoda totuuksia julki uudelleen ja uudelleen.'

'Minulle tämä antaa enemmän kuin ottaa apuna oleminen ja neuvominen. Mutta on hirveää seurata millaista käytöstä sairastuneet joutuu ottamaan vastaan ja sitä vähättelyä. Katteettomia lupauksia yms. Onneksi ihmiset alkaa toivottavasti herätä siihen millaisissa kouluissa lapset on ja ettei asioille ole tehty yhtään mitään vaikka on tiedetty jo vuosia ongelmista. Kukaan ei ota vastuuta mistään, alkaa työpaikkoja mennä kun totuus paljastuu.'

Tämmöstä tällä kertaa. Koen tärkeäksi ja voimaa antavaksi saada auttaa muita. Itsekin olen ollut sisäimasairaissa kouluissa ja työpaikoissa.

Talovaunussa on katto tehty eli pellitetty ja lattian teko menossa, hitaasti.

Oon aika finito sen suhteen ettei meillä ole mahdollisuutta lähteä minnekään tekemään irtiottoa tästä rakennuksen teosta, kodista. Ollaan täysin muiden almujen varassa mikä ei ole kivaa. Olisi kiva tulla toimeen omillaan, mutta se vain ei ole mahdollista. Ollaan saatu rahallista apua vanhemmiltani sekä aluskatteen osti miehen veli. Miehen palkattoman loman työpaikalta mahdollisti hänen siskon perhe, kiitos. On inhottavaa, että pakko on ajanut meidät tähän rakentamis tilanteeseen, mutta silti kehdataan epäillä onko niin. Kannustavaa palautetta ei paljoa ole tullut. Kannustusta nimenomaan tarvisi tällaisessa tilanteessa. On äärettömän kuluttavaa ja surullista se ettei meitä tueta (sanotaan että tuetaan, mutta käytös ei ole sitä) tässä kuormittavassa tilanteessa. Itse en voisi käyttäytyä niin miten meitä kohtaan on käyttäydytty. Osa kyllä tukee oikeasti, mutta osa ei. Henkinenkin apu riittäisi. Me autetaan sitten, kun meillä siihen on mahdollisuus, tällä hetkellä apu kumminkaan ei ole kuin henkistä meidän osalta muille. Erityisherkkänä ihmisenä kuormitun normaalia enemmän ihan tavallisistakin asioista, siksikin apu olisi enemmän kuin tarpeellista, pyytämättä ja anomatta. Ei ole mukavaa pyytää apua kun tuntee ettei me ansaittaisi sitä joidenkin mielestä ja että meidän pitäisi vaan olla hiljaa sekä pitää ongelmat ominamme. Ei saisi puhua, koska ongelmat muka lisääntyy siitä. Joo kyllä lisääntyykin ongelmat kun taakkoja ei haluta jakaa, se on totta ainakin, mutta ei se että puhumalla asioista ne lisääntyisi.

Kovilla ollaan. Liian kovilla. Paljonko vielä pitää jaksaa kantaa omia murheita itsellään ja ominaan kun tukijoukkoja ei ole liikaa paikkakunnalla missä asuu. Ja kyllä pelkää milloin jompi kumpi meistä vanhemmista uupuu totaalisesti. Tiedän etten voi vaatia apua ja tukea kaikilta, mutta paras apu olisi se että pyytämättä se apu annettaisiin. On kuluttavaa saada nahoissaan tuntea ettei apu tule täydestä sydämestä. Onneksi niitäkin ihmisiä kumminkin on muutama (viitaten VIMMAN ylläri pakettiin ihmiseltä jota en edes kunnolla tunne). Ja moni on sanonut, tätä tulisi auttamaan jos voisi ja hoitaisi lapsia yms.

Itkin eilen sitä etten jaksa olla hyvä äiti ja tunne olevani sellainen, vaikka rakastankin heitä koko sydämestäni. Heistä iloni saan, vaikka arki onkin rankkaa. Ei ole itku kaukana nyttenkään, taas.

Talovaunun rakennus jatkuu taas

Rautatankojen päät. Alhaalla oleva tietysti vielä pätkästään lyhyemmäksi. Nämä on siis rautatankoja jotka tukee talovaunun runkoa.

Maali millä talovaunu maalataan.

Renkaiden yläpuolen pellitystä ja eristämistä polyuetaanilevyllä.

Kattoristikot.

Katon teippausta.

Tätä aluskatetta tulee kattoeristeen päälle. Kutteria laitetaan eristeeksi.

Piirrettynä ikkuna aukon suurennus toiseen päätyyn. Ei vielä leikattu.

Piirrettyjä ja sahattuja alareunoja, että ikkunat mahtuu paikoilleen. Pitkät seinät kyseessä.

Piippu joka tulee talovaunuun.

Kävin torstaina EU-ruokajaossa. Näitä tuli 3 kassia. Riippuu perheen koosta se montako pussia saa. Kävin myös eilen lapsiperheiden helluntaiseurakunnan tiloissa. Tämmöstä se elämä on meillä. Onneksi on hyväntekijöitä olemassa, vielä.

Kerättiin pyynnöstä maksua vastaan mustiaviinimarjoja meidän hometalon pihalta 8 litraa. Ei oo vielä ihan kypsiä kaikki ni melko hidasta hommaa oli. Saunottiinkin siinä saunassa missä ollaan nukuttu öitä kunnes tuli tää yks mökki vastaan missä tuntus ettei oireita tule. Onni.

Mustiaviinimarjoja, osa kypsiä ja osa ei. Ihanat värit.

Punaisia viinimarjoja lähti omaan käyttöön vähäsen. Kaikki aikalailla kypsiä. Ollu kylmä kesä ni kestää marjojen kypsyminen pidempään.. kaikkien marjojen eli vadelmien, mustikoiden ja puolukoidenkin.

Tunnelmaa evakkomökissä nro 2.

 (Neljäs evakkopaikka kun lasketaan anoppila ja kärrysauna mukaan)

Yks ihana ihminen jota en oo ikinä nähnyt oli kertonut meidän tilanteesta VIMMA:lle ja saatiin ylläri -paketti :) kivoja vaatteita. Kiitos :) Henkilö ei ole tuo jonka nimi on tuossa kortissa vaan yks toinen. Marjut on VIMMA:lla töissä :) lähetin kiitokset kumpaankin osoitteeseen. Arvasin kuka oli kertonut nimittäin ja oikein meni.