Talovaunun rakennusta ja muita ajatuksia liittyen homepakolaisena oloon

Kutteria katon eristeeksi. Samaa tuli myös lattian eristeeksi.

Alko säät painaa päälle, joten jouduttiin turvautumaan Ekovillaan, toivottavasti ei ollut virhe. Alla on siis katon eristyksessä ensin kutteria vähintään 10cm ja sitten ekovillaa. Järjestys pitää olla juurikin näin jos käyttää muutakin kuin kutteria.

Aluskate ja laudoitus katon päällä. Päälle on laitettu myös pellit. Tuuletusrako on noin 5cm.

Lattiassa on tuulensuojalevyt. Tuommoiseen kuntoon lattian alus ei jäänyt ennen kutterin laittoa. Siivottu siis siistiksi ennen sen laittoa.

Lattia. Päälle tulee ekovillan X5 -ilmansulkupaperi ja sen päälle lattialankut.

Käytiin päiväreissu Oysin foniatrian päiväpolilla, lasten kuulotutkimuksissa. Päätettiin sitten käydä ideaparkissa ja extempore Skidiparkissa. Tytön posket ei tykännyt hyvää siellä olosta, tykkäsivät kyllä lapset olla, mutta sisäilma ei ollut ok. Riskejä siis otettiin. Arnoldsilla käytiin kahvillakin ja totesin etten enää voi edes syödä niitä munkkeja, ne on ollu ihan parhaita. Järjetön kipu tuli hampaisiin ja päähän, sietämätöntä. Sama tulee kun yritän syödä normaalia suklaata. Its pure-kaupasta tarttui mukaan omenarenkaita, mulpereita ja banaanilastuja. Ihan huippu hyviä. Ois pitäny tajuta ostaa enemmän, koska todella harvoin käydään missään. 

Kirsisääsket 'hommissa'.

Lelut saunassa. Hyvä mielikuvitus tytöllä. Suurin osa leluista on lahjoitettu meille. Kiitos.

Niin, mitähän minä ajattelinkaan kirjoittaa. Siitä varmaan kun rahat loppuu ja pitää anoa apua joka suunnalta, että elämä pääsisi jatkumaan edes jotenkin. En jaksaisi pyytää sitä, mutta pakko on ajanut siihen. On loppunut vaihtoehdot. Mies etenkin kokee avun pyytämisen noloksi. Minä taas koen, että jos jotenkin meidän taakkoja voi avun pyytämisellä helpottaa niin pyydän sitä. Yritän olla häpeämättä, mutta kyllä sekin nostaa päätään. Tarvitsisin myös rauhaa, omaa rauhaa, että jaksaisin arkea paremmin. Ylikierroksilla oleminen ei ole kivaa. Sateiset päivät pahentaa oloa, koska ulkohomeet nousee ja olotila laskee, voimat häviää. On karua tuntea itsensä kakkosluokan kansalaiseksi homepakolaisuuden takia ja siksi ettei pärjää niillä tuloilla mitkä on eikä edes omilla voimillaan välillä. Koko entinen elämä lähes hävitetty ja poltettu. Hukassa on myös ulkoinen kiintolevy jossa oli tuhansia meidän kuvia, se voi olla kaatopaikalla, koska sitä ei vaan löydy mistään. Valokuvausta kaipaan myös, mutta filmijärkkäri on hometalossa enkä tiedä voinko ikinä enää kuvata sillä. 

On paljon asioita mitä meiltä puuttuu. Voisin listata, mutta en tiedä onko se viisasta. Joku kumminkin sanoo ettei pidä valittaa. Puuttuu ihan perusasioitakin mitä muilla ihmisillä ainakin suurimmalla osalla on. Talovaunun tarvikkeitakin puuttuu paljon. Lattialankut tarttis muun muassa, mutta ei ole tällä hetkellä rahaa millä ostaa eikä sitä ole tiedossa moneen päivään. Huomenna sossuun, jos ne maksaa meidän laskuja. Alentavaa, mutta pakko. Ei auta muu. Häpeä, sitä tunnen liian monesti ja sitä etten äitinä saisi tuntea niin kuin tunnen saati ole oikeutettu omaan aikaan tai jos sitä pyydän niin olen itsekäs, itsekäs paska. En osaa pysähtyä kunnolla, koska sitä aikaa minulla ei ole ikinä oikein ollut. Kukaan ei ole antanut mahdollisuutta pysähtyä ja antaa itselle oikeasti aikaa, aina on ollut tunne persiissä, että jos olen yksin ja lattia on vaikka sotkussa tms. niin saan moitteet siitä etten ole viitsinyt siivota, olen laiska jne. Hienoa. Ja mies on samalla myös väsynyt kun sekään ei voi pysähtyä.. oravan pyörä jota ei saa pysäytettyä ja kukaan ei pysäytä. On pakko vain jaksaa vaikka tuntuu ettei voimia enää olisi yhtään. On ihme, että me yleensäkään ollaan jaksettu näin pitkälle yleisen ilmapiirin ollessa se, että me ollaan vinksahtaneita. Ei minua huvita kysyä apua ihmisiltä jotka muutenkin hoitaa meidän lapsia. Tuntuu väärältä kysyä sitä. Ja samalla uuvun. 'onhan sitä ennenkin jaksettu' nousee vain mieleen ja en kysy apua, en. Koska koen ettei meidän väsymys ole joidenkin mielestä oikeaa ja se on täysin itse aiheutettua, vaikka totuus ei ole se. Jos olisin saanut valita ja jos oltais tajuttu jo ennen talon ostoa ettei se ole kunnossa vaan homeessa niin ei tilanne olisi tämä. Mutta kaikella on tarkoituksensa, kai. Selvinnee joskus mikä. En toivo kenellekään sitä, että sairastuu homeesta, en kenellekään. Välillä tuntuu ettei toivoa enää ole. Raskasta pyytää apua ja toivoa sitä varsinkin kun sitä ei välttämättä saa. Oma aika ois sitä, että sais vaan olla ja vaikka maata sohvalla. Herkutella niitä ruokia mistä ei tuu oireita. Ommella, en ole kuukausiin ommellut mitään, mieli kyllä tekis, mutta mahdollisuudet on nollassa. Kauniisti hyllyssä nököttää ompelukone. Saumuriin tarvis polkimen, että sillä vois hurruutella. Nopeampaa olis ompelu. Haluaisin piirtää, maalata, ei ole välineitä. Haluaminen kaatuu liian usein siihen ettei ole rahaa. Miestä sentään voi haluta rahatta, onneksi.

Toivoa, toivoa ja toivoa, että joku tulisi ja auttaisi pois meidät tästä painajaisesta. 

Rakkaat lapset.

Perhe.

 Koti on siellä missä sydämet ovat.

Onni.

Entä jos ei ole kotia, taloa, sitä paikkaa missä tuntisi itsensä onnelliseksi?

Talovaunu, siinä on meidän tuleva koti, oma koti. Ei kenenkään muun.

Ei naurata. Hymy on kadonnut, kumpa saisin sen takaisin, aitona. Olen kadottanut elämästä nauttimisen koko sydämellä.