Ajatuksiani aivojen muokkaus menetelmästä (DNRS) eräillä sivuilla jossa olen jäsenenä. Lisänä myös siitä miten minä haluan auttaa ihmisiä jne.

'Itse ajattelen niin, että välttämällä tai edes yrittämällä välttää paikkoja jossa oireilen sekä olemalla luonnossa raikkaassa ilmassa hiljalleen paranen. Jo nyt osa oireista on helpottunut, kun hometalosta lähdöstä on marraskuussa vuosi. Välittömästi talosta lähdön jälkeen osa oireista lähti ja ei ole palanneet. Uskon myös siihen, että puhumalla näistä asioista avoimesti autan muita mahdollisesti sairastumassa olevia pistämään stopin oireiluttaville asioille kuten homeiselle työpaikalle, kodille jne. Autan myös valitsemaan parempia pesuaineita jne eli vähentämään kemikaaleja. Puhuminen on minun keinoni selvitä asioista, ei vaikeneminen.

En uskaltaisi välttämättä lähtä huijaamaan aivoja toimimaan niin, että aikaisemmin vaaralliset myrkyt ei yhtäkkiä sitä olekkaan, vaikka todellisuudessa esim homeiden toksiinit ovat aivan yhtä pahoja kuin ennenkin, ne eivät muutu muuksi. Ajattelen myös niin, että suojaamalla nenää se ehkä hiljalleen alkaa parantua. Sieltähän on suora yhteys aivoihin kun värekarvat on tuhoutuneet. Siksi olo menee sekavaksikin ym. kun altistuu.

Ennemmin siis etsin muita keinoja selvitä elämässä kuin DNRS -menetelmä. Bioresonanssi olisi mielenkiintoista kokeilla, kallista sekin tosin. Omalla elämän asenteella olen mielestäni aika paljon voinut vaikuttaa asioihin. Olen ollut masentunut, joten tiedän kyllä mitä on kun voimat lähtee niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Minulla alkaa myös psykoterapia johon en mene siksi, koska minulla on home- ja monikemikaaliyliherkkyys vaan ihan muista syistä, toki olisi hyvä jos muutoksia tulisi myös tähän sairauteen siinä ohella.

Tais olla aika sekavaa tekstiä :D tsemppiä kaikille tämän sairauden kanssa taisteleville joka ikiseen päivään. Me rakennetaan talovaunua parhaillaan, koska muuta asuntoa ei ole löytynyt joka sopisi meille .. neljäs evakkopaikka menossa. Tämä nykyinen evakkomökki vaikuttaa hyvältä, onneksi.

Lisään vielä, että elämme tai yritämme elää elämää suht normaalisti. Ei meillä ikinä oo ollu pahemmin kyläpaikkoja jne. missä käydä joten muutos ei ole ollut suuri. Tykätään elää omassa rauhassa. Kaupassa käyn ja käydään. Käytän maskia kaikkialla missä tiedän saavani oireita ja en häpeä. En suostu häpeämään tätä sairautta, vaikka monen mielestä pitäisi hävetä ja olla myös hiljaa koko asiasta. Minä ainakaan en lisää oireitani puhumalla niistä vaan oloni on helpompi kun saan kertoa.. näinkin minulle on sanottu, että lisään oireitani puhumalla niistä. Kuuluu jotenkin suomalaiseen 'perintöön' pitää ongelmat ominaan ja siten kasvattaa niitä suuremmiksi. Itse yritän taistella tuota ajattelutapaa vastaan.'

'Olen yksi mm. Kuusamon sisäilmaongelmat kuntoon ryhmän ylläpitäjistä. Koen asiakseni auttaa ja avata asioita miten ne pitäisi tehdä ja hoitaa. Täällä ei ole ainoatakaan tervettä päiväkotia ja koulua. Olenkin ajatellut, että opetan lapseni kotona, jos muutoksia ei ala tulla eli uutta koulua. Vakavasti sairastuneita lapsia on jo tarpeeksi samoin opettajia, heidän oireitaan ei vain oteta vakavasti ja pistetään 'korvien välisiksi' kaikki. On sanotaanko jopa raivostuttavaa, että minä ja eräs toinen äiti joudutaan kertomaan toistamiseen siitä ettei sädesientä voi korjata desinfioimalla koska se käyttää ravinnokseen sitä ja että VOC tutkimukset ei ole riittäviä kun oireilevia on.. niistä ei yleensä selviä homeet jne. Täällä tehdään kaikki päin honkia näissä asioissa.. perse edellä puuhun. Toki töitä annetaan samoille korjausfirmoille koko ajan jotka korjaa pahimmillaan omia mokiaan :D 'hankaliksi akoiksi' ollaan jo ittemme nimetty ;) oikeita maanvaivoja, kun jaksetaan tuoda totuuksia julki uudelleen ja uudelleen.'

'Minulle tämä antaa enemmän kuin ottaa apuna oleminen ja neuvominen. Mutta on hirveää seurata millaista käytöstä sairastuneet joutuu ottamaan vastaan ja sitä vähättelyä. Katteettomia lupauksia yms. Onneksi ihmiset alkaa toivottavasti herätä siihen millaisissa kouluissa lapset on ja ettei asioille ole tehty yhtään mitään vaikka on tiedetty jo vuosia ongelmista. Kukaan ei ota vastuuta mistään, alkaa työpaikkoja mennä kun totuus paljastuu.'

Tämmöstä tällä kertaa. Koen tärkeäksi ja voimaa antavaksi saada auttaa muita. Itsekin olen ollut sisäimasairaissa kouluissa ja työpaikoissa.

Talovaunussa on katto tehty eli pellitetty ja lattian teko menossa, hitaasti.

Oon aika finito sen suhteen ettei meillä ole mahdollisuutta lähteä minnekään tekemään irtiottoa tästä rakennuksen teosta, kodista. Ollaan täysin muiden almujen varassa mikä ei ole kivaa. Olisi kiva tulla toimeen omillaan, mutta se vain ei ole mahdollista. Ollaan saatu rahallista apua vanhemmiltani sekä aluskatteen osti miehen veli. Miehen palkattoman loman työpaikalta mahdollisti hänen siskon perhe, kiitos. On inhottavaa, että pakko on ajanut meidät tähän rakentamis tilanteeseen, mutta silti kehdataan epäillä onko niin. Kannustavaa palautetta ei paljoa ole tullut. Kannustusta nimenomaan tarvisi tällaisessa tilanteessa. On äärettömän kuluttavaa ja surullista se ettei meitä tueta (sanotaan että tuetaan, mutta käytös ei ole sitä) tässä kuormittavassa tilanteessa. Itse en voisi käyttäytyä niin miten meitä kohtaan on käyttäydytty. Osa kyllä tukee oikeasti, mutta osa ei. Henkinenkin apu riittäisi. Me autetaan sitten, kun meillä siihen on mahdollisuus, tällä hetkellä apu kumminkaan ei ole kuin henkistä meidän osalta muille. Erityisherkkänä ihmisenä kuormitun normaalia enemmän ihan tavallisistakin asioista, siksikin apu olisi enemmän kuin tarpeellista, pyytämättä ja anomatta. Ei ole mukavaa pyytää apua kun tuntee ettei me ansaittaisi sitä joidenkin mielestä ja että meidän pitäisi vaan olla hiljaa sekä pitää ongelmat ominamme. Ei saisi puhua, koska ongelmat muka lisääntyy siitä. Joo kyllä lisääntyykin ongelmat kun taakkoja ei haluta jakaa, se on totta ainakin, mutta ei se että puhumalla asioista ne lisääntyisi.

Kovilla ollaan. Liian kovilla. Paljonko vielä pitää jaksaa kantaa omia murheita itsellään ja ominaan kun tukijoukkoja ei ole liikaa paikkakunnalla missä asuu. Ja kyllä pelkää milloin jompi kumpi meistä vanhemmista uupuu totaalisesti. Tiedän etten voi vaatia apua ja tukea kaikilta, mutta paras apu olisi se että pyytämättä se apu annettaisiin. On kuluttavaa saada nahoissaan tuntea ettei apu tule täydestä sydämestä. Onneksi niitäkin ihmisiä kumminkin on muutama (viitaten VIMMAN ylläri pakettiin ihmiseltä jota en edes kunnolla tunne). Ja moni on sanonut, tätä tulisi auttamaan jos voisi ja hoitaisi lapsia yms.

Itkin eilen sitä etten jaksa olla hyvä äiti ja tunne olevani sellainen, vaikka rakastankin heitä koko sydämestäni. Heistä iloni saan, vaikka arki onkin rankkaa. Ei ole itku kaukana nyttenkään, taas.